JP JAKONEN - Songs Of Love And Rebirth -kasetti (Shitsuck)
Suomen Neil Young lataa peliin 8 laulua. Ja kasetilla vanhan koulun jätkänä. Monona! Can't Really Say pomppaa tuttuna biisinä toki meille Cliff Barnes -faneille yli muiden, muttei loppukaan paskaa ole. Vajaana puolituntisena mukava paketti katusoittoa kotonasi.

(Tero Lehto / Toinen Vaihtoehto #169)



Entä onko yleisöä suomalaiselle singer-songwriterille? Käsittääkseni alunperin porilainen mutta Turkuun valunut JP Jakonen lähestyi Diskoliteä c-kasetilla. Moisesta kulttuuriteosta ansaitsee koska tahansa muutaman rivin palstatilaa (ihan tosi, en muista milloin viimeksi sain demon kasetilla!)
Kasetilla Songs of Love and Rebirth, joka on muuten oikein julkaistu vanhan koulun kasettilafkalla (Shitsuck Tapes SHIT11), kuullaan seitsemän Jakosen omaa kantripop-biisiä ja yksi J. Mascis -cover. Erittäin demomainen äänite on puhdas mies ja kitara (sekä harppu tai kazoo) -tapaus, mutta karusta toteutuksesta huolimatta biisit toimivat hyvin ja lahjakkuutta vaikuttaisi löytyvän. Musiikillisesti ollaan vahvasti jenkkiläisen kitaraindien vaikutuksen alaisena, vaikka kannessa käsketäänkin, että "file under contemporary folk". Mascis-cover ei kuitenkaan ole nauhalla sattumalta ja voin kuvitella Jakosen hyllystä löytyvän Evan Dandoa, Jayhawksia ja Uncle Tupelo -johdannaisia, kuten toki myös Neil Youngia. Heti tekee mieli kuulla Jakosen biisejä hiukan paremmin ja mahdollisesti myös bändin kanssa toteutettuna.

(Mikko Lappalainen, Diskolite / Sue Toukokuu 2004)



JP Jakonen on turkulainen singer-songwriter ja tämä on hänen ensimmäinen soolojulkaisunsa. Äänite on syksyltä 2003. Kasetilla on kahdeksan biisiä ja hieman vajaa puoli tuntia musiikkia. Kasetti on äänitykseltään mono ja kasetti on Maxell UR 60, jossa musiikkia on siis vain toisella puolella. Yhtä coveria lukuunottamatta biisit ovat Jakosen omia. Jakonen soittaa levyllä kaiken itse ja soittopeleihinsä kuuluvat pelkistetysti vain akustinen kitara, huuliharppu ja kazoo. Jakosella on hyvä, joskaan ei mitenkään persoonallinen, hieman naukuva lauluääni ja englannin lausuminen on sujuvaa. Musiikki on pienimuotoista, hieman kantri-vivahteista folkkia ja tuo mieleen ilman sen suurempia pähkäilyjä Neil Youngin rauhallisemman akustisen tuotannon. Siellä täällä saattaa tavoittaa häivähdyksen Dave Lindholmia tai Suonna Konosta. Sävellyksistä ei äkkiseltään erotu mitään elämää suurempia hittejä, mutta kaikki biisit ovat silti hyviä. Musiikki on varsin miellyttävää ja kotikutoinen tuotantojälki lepuuttavat korvia.

(Hezzu / palasokeri.com)






back to JP Jakonen